Moshista Nairobiin piti kestää 5
tuntia, lisäsin siihen samantien pari tuntia ja ajattelin että
varmaan 7. En voinut kuvitellakaan että 10! Nojoo, eli siihen meni
siis koko lauantai-päivä. Matkustin jenkin kanssa ja olin iloinen
seurasta ja käytännöllisyydestä (toinen voi vartioida tavaroita
kun toinen käy vessassa/kaupassa/kiertelemässä). Ja on mukavampi
yhdessä pohdiskella että "mitäs h*******ä tässä NYT
tapahtuu!?" kuin olla ihan kujalla yksin.
Saavuin siis Nairobiin myöhään
lauantai-iltana. Olin saanut saksalaiselta Moshi-tutulta vinkin
yöpaikasta nimeltä Milimani Backpackers. Houkutteli jo nimensä
takia; Darin yliopistoa kutsuttiin Mlimaniksi ja tuli heti kotoisa
olo. Ja sitähän tämä paikka onkin. Paljon sohvia, kotoisa
sisustus, isot dormit (itse majotuin 10 hengen dormiin), pihalla
keittiö ja iltaisin nuotio. Nuoria reissaajia jotka kertovat omaa
tarinaa ja mukava henkilökunta (ja Snoopy-koira joka käpertyy
sohvalla kylkeen kiinni<3). En edes ajatellut että minulla on
mikään kovin kiinnostava reissu-tarina kerrottavana, mutta näköjään
on. En tunne itseäni niinkään reissaajaksi niinkuin yleensä. Ehkä
vain vaihtari joka reissasi minkä kerkesi? Asuin Darissa, mutta
kuitenkaan en tunne sitä niinkuin omat taskuni. En läheskään.
Jotenkin puolikas olo. En ole reissaaja enkä residentti. Jotakin
siltä väliltä.
Nyt olen viettänyt 3 päivää
Nairobissa ja on tapahtunut kaikenlaista. Päällimmäisenä tulee
tietenkin mieleen eilinen räjähdys Moi Avenuella, Nairobin
keskustassa. Oltiin kahden islantilaisen tytön ja jenkin kanssa
juuri lounaalla ydinkeskustan ulkopuolella, kun televisiosta alkoi
tulla "breaking news". Aluksi kerrottiin että räjähdys
ja sitä seurannut tulipalo johtui sähkölaitteen räjähdyksestä.
Vähitellen uhrien lukumäärä kasvoi. Kukaan ei kuollut. Tänään
kun ostin paikallisen lehden siinä oli sivukaupalla juttua
eilisestä. "Epäillään somaliterroristejä"
"kotitekoinen pommi" "ajoitettu kiireiseen
lounasaikaan vilkkaalle ostoskujalle" "36
loukkaantunutta"...levottomuudet ja iskut ovat jatkuneet viime
lokakuusta lähtien tasaisin väliajoin. Jos ei lue lehtiä, katso
uutisia tai juttele paikallisten kanssa, ei huomaisi mitään. Arki
jatkuu. Kaikki jatkuu.
Muuten ollaan juotu hyvää kahvia,
syöty hyvin, käppäilty ympäriinsä ja käyty moikkaamassa
kirahveja, syötetty niitä kädestä ja islantilaiset saivat jopa
pusuja (kirahvin kieli on muuten piiiiitkä! Ja limainen!).
Tämä reissu alkaa olla pikkuhiljaa
tässä. En tiedä. En osaa sanoa miten tämä on muuttanut minua. Ei
varmaankaan mitenkään mullistavasti mutta aivan varmasti
vaikuttanut jotenkin. Luulen että sen tajuaa ja huomaa vasta kotiin
palattuaan. Ja ehkä muut, ympärillä olevat ihmiset, huomaavat
paremmin kuin minä itse. En tiedä. Mutta sen tiedän, että
arvostan kotona olevia ihmisiä aivan järjettömän paljon ja on
ollut kova ikävä. Minulla on sellaisia kultakimpaleita mun elämässä
että en tiedä mitä olen tehnyt teidät ansaitakseni. Haluan pitää
tän fiiliksen aina. Tän arvostuksen, ihailun, rakkauden,
kunnioituksen teitä kaikkia kohtaan. Ei kukaan tässä maailmassa
ole itsestäänselvyys. Ja sen haluan muistaa ja pitää sydämessä.
Kuullostaa varmaan kliseeltä mutta jokaikinen päivä voi olla
viimeinen, eli tehdäänhän parhaamme juuri tästä päivästä ja
hetkestä. Rakastetaan ja arvostetaan, vihan ja kateuden sijaan.
Avataan sydämiä, eikä suljeta niitä. Halitaan, pussaillaan,
ollaan lähellä ja ollaan läsnä. Nauretaan! Ja hymyillään siellä
ruuhkabussissa, ei se ketään satuta. Jos joku ajattelee "mitä
toi sekopää tossa mulle hymyilee?" saa ajatella. Aikaa on jos
sitä tekee. Jos se tarkoittaa vähemmän palkkaa, antaa tarkoittaa.
Ei raha onnelliseksi tee. Ainakaan kovin pitkään. Aitous on
ilmaista. Sen ainakin olen oppinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti