KeVyTtÄkEsKiViIkKoPoLkEmIsTa

Noniin, selvittiinhän siitä. Nyt pystyn jo istumaan normaalisti ja hartiani alkavat joustaa hieman. Mutta pari päivää sitten asiat olivat toisin. Eli keskiviikko meni suurinpiirtein näin;

aamulla heräilin rauhassa ja menin syömään aamupalaa hotellin yläkerran ravintolaan (kaksi siivua huonosti paahdettua valkoista leipää ällöttävän makealla marmeladilla, pari siivua siemenistä vesimelonia, pieni lasi pahaa mehua ja laimeeta kahvia). Abou pirautti sanoakseen että on hotlan alakerrassa. Menin alas kuulemaan tarjouksen, joka ei ollut mikään super edullinen. Mies jolta voisimme vuokrata pyörät, halusi 15€/pyörä/pv. Eli koska minä tietenkin maksaisin oppaani pyörän tuo 30€ kuullosti paikalliseen hintatasoon verrattuna paljolta. Sanoin että suostuisin korkeintaan maksamaan 25€ yhteensä ja että hausin itse keskustella hinnasta miehen kanssa. Joten vähän klo.10 jälkeen lähdettiin dalalla miehen luo. Lopulta saatiin kaksi hyvää maastopyörää (ja kaksi kypärää jotka neuvoittelin mukaan diiliin, alan olla jo aika haka tässä tinkimisessä ja kaupankäynnissä) hintaan 47000tsh eli n.23,50€. Ei kuullosta miltään taloudelliselta riemuvoitolta mutta sitä se juurikin oli.

Matkaan lähdettiin joka tapauksessa hyvillä mielin. Oppaani sanoi että matkaa olisi n.35km ja että mentäisiin katsomaan "hot springs"ejä. Olin siis antanut miehelle vapaat kädet suunnitella päivämme koska luotin hänen opas-tittelinsä tuomaan tieto-taitoon. No, ei siinä mitään. Aurinko alkoi jo kurkistella synkiltä näyttävien pilvien lomasta, (suurilta osin) asvaltoitu tie oli tasainen ja suora. Molemmilla sivuilla kasvoi TPC-firman (Arushan ja Moshin tärkein tulonlähde ja työllistäjä jos ymmärsin oikein) sokeriruokopellot ja tienvarsia pitkin oli kasvatettu isoja puita molemmin puolin. Puitten oksien välistä tihkui auringonvaloa ja edessä ja sivuilla horisontissa seisoi ylpeänä Pare-vuoret. Suurimman osan matkasta minä pyöräilin edellä ja jouduin välillä pysähtymään kun ei herraa missään näkynyt. Odotettuani tovin opas polki hengästyneenä luokseni ja valitti väsymystään. Kukas täällä nyt se opas olikaan?! Noin kahden tunnin pyöräilyn jälkeen odottelin taas miestä. Hän pyöräili rauhassa luokseni mamman kanssa jolla oli pyörälastissaan varmaan sata kiloa polttopuita. Opas sanoi rauhallisesti "We've lost our way". Mielessäni sanoin "YOU have lost our way", suustani pääsi vain "Hamna shida kaka, don't worry about it". Mamma kertoi että meidän olisi pitänyt kääntyä noin tunti sitten oikealle, eikä jatkaa suoraan. Opas sanoi että ajattelikin miten Pare-vuoret vain tulivat lähemmäs kokoajan. Ja eikun takaisin vaan. Tässä vaiheessa istuinluuni ja reisilihakseni olivat jo aika poikki ja kipeät. Pysähdyttiin risteykseen (jossa ensimmäisen kerran olisi pitänyt kääntyä) lounaalle (vettä, maissia ja banaania). Siellä opas taas kysyi parilta mamalta tietä kylään jossa hotspringsien piti olla. Tässä vaiheessa, n.3h pyöräilyn jälkeen, olin jo ihan valmis unohtamaan vesilammikon ja palaamaan Moshiin. Mutta kun opas nyt välttämättä halusi minut sinne viedä ja sanoi että matkaa oli enää n.45min jäljellä, suostuin jatkamaan. Kylässä ei ollut varmaankaan hirveästi valkoihoisia käynyt, sen verran innoissaan/hämillään kaikki vauvasta vaariin oli. En ole pitkään aikaan sanonut niin montaa kertaa "Shikamoo" (nuorempi sanoo vanhemmalle tervehdykseksi, sananmukaisesti suunnilleen "olen jalkasi alla") tai "Marahaba" (vanhempi vastaa nuoremmalle, suunnilleen "no hei lapsukaiseni"). Lapsilaumat, juuri koulusta päässeinä, menivät sekaisin kun mzungu (eurooppalainen, valkoihoinen) saapui kylään. Varmaan viisikymmentä lasta juoksi perässämme ja jotkut uskaltautuivat jopa koskettamaan minua. Jotkut huusivat "Good morning madame" (klo.16 iltapäivällä) tai "How are you?" ja kun vastasin ja kysyin samaa heiltä, he eivät tienneet miten vastata. Kyselin kokoajan että oletko nyt ihan varma minne ollaan menossa? Yes, yes, trust me. Just. Yhtäkkiä hiekkatietä pitkin tuli mopo jonka kyydissä nuorempi ja vanhempi herra. Kävi ilmi että he olivat Aboun setä ja serkku. He sanoivat nauraen että sinne kestää ainakin 3h pyörällä, kun opas kyseli taas tietä. Noniin, eiköhän käännytä kotiinpäin. Herrat kertoivat hyvästä oikotiestä Moshiin ja tässä vaiheessa olisin antanut vaikka mitä siitä tiedosta! Asante sana! Tiesinhän minä tuon oikotien, Abou tokaisi. Äääh! Eli oltaisiin voitu pyöräillä puolet vähemmän jo tänne tullessa. No, ei tehtyä tekemättömäksi saa, eli jatketaan matkaa.

Ilta-päivän aurinko oli kaunis ja kohta Kilimanjarokin alkoi pilkottaa pilvipeitteen välistä. Taivas oli sininen paria pilvenhattaraa lukuunottamatta, tasangot vihreät ja ruohon, puiden ja kivien välistä näkyi punaista savimaata. Kaunista! En voinut muuta kuin hymyillä vaikka koko kroppaan kolotti. Ehkä vain tämä yksi lyhyt hetki oli koko tämän säädön arvoinen. Pyöräiltiin punaisenruskeaa pientä polkua pitkin keskellä pieniä peltoja, pihoja ja talonhökötyksiä. Välistä joku huusi tervehdyksen ja lapset huutelivat peräämme. Välistä en voinut muuta tehdä kuin ihailla edessäni yhä enemmän paljastuvaa Kilimanjaron korkeinta huippua, Uhuru Peak:a 5896 metrin korkeudessa. Sitten eteeni osui silta. Pitkä metallista tehty silta, kuohuavan kosken yläpuolella ja sen päällä muutama puupölkky. Ai että tuosta menen pörällä? Talutin pyörää 5 cm levyistä puomia pitkin. Välillä pyörä romahti alemmas ja minä tasapainoittelin pölkkyjen päällä. Ok, aloitetaan alusta. Takana kulkeva koulupoika näki tuskani ja auttoi minua pitämään pyörää raiteellaan ja minä pystyin etenemään nopeammin. Lopulta olin ylittänyt sillan. Sitten edessäni oli toinen haaste; koko "tie" oli pelkkää hylättyä junaraidetta. Raiteden molemmin puolin oli alle puolen metrin levyinen kaistale täynnä nyrkin kokoisia teräviä kiviä. Niitä pitkin (vaihdeltiin aina kun huomattiin että toisella puolella oli enemmän tilaa) yritettiin sitten pyöräillä. Ei mennyt kauaakaan ennen kun huomasin että eturenkaani oli litteä kuin pannukakku. Pysähdyttiin pumppaamaan, jatkettiin, juu ei, litteä taas. Meinasin tirauttaa pari kyyneltä, samaan aikaan piti pidätellä hysteeristä naurukohtausta. Tässä vaiheessa vesikin loppui. Mikä farssi koko reissu! Ihme kyllä, oppaani osasi irroittaa sisäkumin ja paikkailla reikiä (niitä oli siis enemmän kuin yksi) ja parinkymmenen minuutin kuluttua pyöräni oli kuin uusi. Nyt alkoi jo olla kiire jos haluttiin olla perillä ennen auringonlaskua. Mutta istuimessa kiinni olevat vartalonosani olivat antamassa periksi. Joka polkaisulla sattui. Vaikka oli kiire, Kili näytti nyt niin upealta että oli taas pakko pysähtyä sitä kuvaamaan. Kamera reppuun ja matkaan taas. Olin kuin pikku lapsi kun kysyin taukoamatta "are we there soon?". Tiesin että Moshi townista pyörät piti vielä viedä miehelle joka asui townista vielä eteenpäin. Sanoin jo hyvissä ajoin että minun matkani loppuu tasan kämpillä ja että opas saa soittaa jonkun kaverin pyöräilemään minun menopelini maaliin. Olin kuin janoinen aavikonmatkaaja joka näkee keitaansa kun näin Kilimanjaro Backpackers Hotellin kyltin horisontissa. Eihän siinä kestänyt kuin 6 tuntia! Nyt varmaan ainakin Toma ja pappa kauhistelee tyhmyyttäni mutta tässä vaiheessa ei voinut vähempää kiinnostaa oliko tyyppi luotettava tai ei (luotin vain vaistooni), mutta annoin hänen vastuulleen siis molemmat pyörät (jotka hukkuessaan oli 500$/pyörä minun tililtäni) ja passini (joka oli panttina). Sovittiin että tavataan puolen tunnin päästä hotellin ulkopuolella jolloin minä maksaisin oppaalle palkkion ja hän antaisi minulle passini. Ja niinhän se meni. Annoin Aboulle hänen itsensä ehdottaman 15000=7,50€ (joka paikalliseen palkkatasoon nähden on hyvä raha päivän työstä) ja sain passini. Vasta jäkeenpäin rupesin miettimään sitä häslinkiä mikä olisi seurannut passin hukkumista kun on vain reilu viikko lentoon ja ennen sitä maan vaihto.