nairobin fiiliksiä

Moshista Nairobiin piti kestää 5 tuntia, lisäsin siihen samantien pari tuntia ja ajattelin että varmaan 7. En voinut kuvitellakaan että 10! Nojoo, eli siihen meni siis koko lauantai-päivä. Matkustin jenkin kanssa ja olin iloinen seurasta ja käytännöllisyydestä (toinen voi vartioida tavaroita kun toinen käy vessassa/kaupassa/kiertelemässä). Ja on mukavampi yhdessä pohdiskella että "mitäs h*******ä tässä NYT tapahtuu!?" kuin olla ihan kujalla yksin.

Saavuin siis Nairobiin myöhään lauantai-iltana. Olin saanut saksalaiselta Moshi-tutulta vinkin yöpaikasta nimeltä Milimani Backpackers. Houkutteli jo nimensä takia; Darin yliopistoa kutsuttiin Mlimaniksi ja tuli heti kotoisa olo. Ja sitähän tämä paikka onkin. Paljon sohvia, kotoisa sisustus, isot dormit (itse majotuin 10 hengen dormiin), pihalla keittiö ja iltaisin nuotio. Nuoria reissaajia jotka kertovat omaa tarinaa ja mukava henkilökunta (ja Snoopy-koira joka käpertyy sohvalla kylkeen kiinni<3). En edes ajatellut että minulla on mikään kovin kiinnostava reissu-tarina kerrottavana, mutta näköjään on. En tunne itseäni niinkään reissaajaksi niinkuin yleensä. Ehkä vain vaihtari joka reissasi minkä kerkesi? Asuin Darissa, mutta kuitenkaan en tunne sitä niinkuin omat taskuni. En läheskään. Jotenkin puolikas olo. En ole reissaaja enkä residentti. Jotakin siltä väliltä.

Nyt olen viettänyt 3 päivää Nairobissa ja on tapahtunut kaikenlaista. Päällimmäisenä tulee tietenkin mieleen eilinen räjähdys Moi Avenuella, Nairobin keskustassa. Oltiin kahden islantilaisen tytön ja jenkin kanssa juuri lounaalla ydinkeskustan ulkopuolella, kun televisiosta alkoi tulla "breaking news". Aluksi kerrottiin että räjähdys ja sitä seurannut tulipalo johtui sähkölaitteen räjähdyksestä. Vähitellen uhrien lukumäärä kasvoi. Kukaan ei kuollut. Tänään kun ostin paikallisen lehden siinä oli sivukaupalla juttua eilisestä. "Epäillään somaliterroristejä" "kotitekoinen pommi" "ajoitettu kiireiseen lounasaikaan vilkkaalle ostoskujalle" "36 loukkaantunutta"...levottomuudet ja iskut ovat jatkuneet viime lokakuusta lähtien tasaisin väliajoin. Jos ei lue lehtiä, katso uutisia tai juttele paikallisten kanssa, ei huomaisi mitään. Arki jatkuu. Kaikki jatkuu.

Muuten ollaan juotu hyvää kahvia, syöty hyvin, käppäilty ympäriinsä ja käyty moikkaamassa kirahveja, syötetty niitä kädestä ja islantilaiset saivat jopa pusuja (kirahvin kieli on muuten piiiiitkä! Ja limainen!).

Tämä reissu alkaa olla pikkuhiljaa tässä. En tiedä. En osaa sanoa miten tämä on muuttanut minua. Ei varmaankaan mitenkään mullistavasti mutta aivan varmasti vaikuttanut jotenkin. Luulen että sen tajuaa ja huomaa vasta kotiin palattuaan. Ja ehkä muut, ympärillä olevat ihmiset, huomaavat paremmin kuin minä itse. En tiedä. Mutta sen tiedän, että arvostan kotona olevia ihmisiä aivan järjettömän paljon ja on ollut kova ikävä. Minulla on sellaisia kultakimpaleita mun elämässä että en tiedä mitä olen tehnyt teidät ansaitakseni. Haluan pitää tän fiiliksen aina. Tän arvostuksen, ihailun, rakkauden, kunnioituksen teitä kaikkia kohtaan. Ei kukaan tässä maailmassa ole itsestäänselvyys. Ja sen haluan muistaa ja pitää sydämessä. Kuullostaa varmaan kliseeltä mutta jokaikinen päivä voi olla viimeinen, eli tehdäänhän parhaamme juuri tästä päivästä ja hetkestä. Rakastetaan ja arvostetaan, vihan ja kateuden sijaan. Avataan sydämiä, eikä suljeta niitä. Halitaan, pussaillaan, ollaan lähellä ja ollaan läsnä. Nauretaan! Ja hymyillään siellä ruuhkabussissa, ei se ketään satuta. Jos joku ajattelee "mitä toi sekopää tossa mulle hymyilee?" saa ajatella. Aikaa on jos sitä tekee. Jos se tarkoittaa vähemmän palkkaa, antaa tarkoittaa. Ei raha onnelliseksi tee. Ainakaan kovin pitkään. Aitous on ilmaista. Sen ainakin olen oppinut.

KeVyTtÄkEsKiViIkKoPoLkEmIsTa

Noniin, selvittiinhän siitä. Nyt pystyn jo istumaan normaalisti ja hartiani alkavat joustaa hieman. Mutta pari päivää sitten asiat olivat toisin. Eli keskiviikko meni suurinpiirtein näin;

aamulla heräilin rauhassa ja menin syömään aamupalaa hotellin yläkerran ravintolaan (kaksi siivua huonosti paahdettua valkoista leipää ällöttävän makealla marmeladilla, pari siivua siemenistä vesimelonia, pieni lasi pahaa mehua ja laimeeta kahvia). Abou pirautti sanoakseen että on hotlan alakerrassa. Menin alas kuulemaan tarjouksen, joka ei ollut mikään super edullinen. Mies jolta voisimme vuokrata pyörät, halusi 15€/pyörä/pv. Eli koska minä tietenkin maksaisin oppaani pyörän tuo 30€ kuullosti paikalliseen hintatasoon verrattuna paljolta. Sanoin että suostuisin korkeintaan maksamaan 25€ yhteensä ja että hausin itse keskustella hinnasta miehen kanssa. Joten vähän klo.10 jälkeen lähdettiin dalalla miehen luo. Lopulta saatiin kaksi hyvää maastopyörää (ja kaksi kypärää jotka neuvoittelin mukaan diiliin, alan olla jo aika haka tässä tinkimisessä ja kaupankäynnissä) hintaan 47000tsh eli n.23,50€. Ei kuullosta miltään taloudelliselta riemuvoitolta mutta sitä se juurikin oli.

Matkaan lähdettiin joka tapauksessa hyvillä mielin. Oppaani sanoi että matkaa olisi n.35km ja että mentäisiin katsomaan "hot springs"ejä. Olin siis antanut miehelle vapaat kädet suunnitella päivämme koska luotin hänen opas-tittelinsä tuomaan tieto-taitoon. No, ei siinä mitään. Aurinko alkoi jo kurkistella synkiltä näyttävien pilvien lomasta, (suurilta osin) asvaltoitu tie oli tasainen ja suora. Molemmilla sivuilla kasvoi TPC-firman (Arushan ja Moshin tärkein tulonlähde ja työllistäjä jos ymmärsin oikein) sokeriruokopellot ja tienvarsia pitkin oli kasvatettu isoja puita molemmin puolin. Puitten oksien välistä tihkui auringonvaloa ja edessä ja sivuilla horisontissa seisoi ylpeänä Pare-vuoret. Suurimman osan matkasta minä pyöräilin edellä ja jouduin välillä pysähtymään kun ei herraa missään näkynyt. Odotettuani tovin opas polki hengästyneenä luokseni ja valitti väsymystään. Kukas täällä nyt se opas olikaan?! Noin kahden tunnin pyöräilyn jälkeen odottelin taas miestä. Hän pyöräili rauhassa luokseni mamman kanssa jolla oli pyörälastissaan varmaan sata kiloa polttopuita. Opas sanoi rauhallisesti "We've lost our way". Mielessäni sanoin "YOU have lost our way", suustani pääsi vain "Hamna shida kaka, don't worry about it". Mamma kertoi että meidän olisi pitänyt kääntyä noin tunti sitten oikealle, eikä jatkaa suoraan. Opas sanoi että ajattelikin miten Pare-vuoret vain tulivat lähemmäs kokoajan. Ja eikun takaisin vaan. Tässä vaiheessa istuinluuni ja reisilihakseni olivat jo aika poikki ja kipeät. Pysähdyttiin risteykseen (jossa ensimmäisen kerran olisi pitänyt kääntyä) lounaalle (vettä, maissia ja banaania). Siellä opas taas kysyi parilta mamalta tietä kylään jossa hotspringsien piti olla. Tässä vaiheessa, n.3h pyöräilyn jälkeen, olin jo ihan valmis unohtamaan vesilammikon ja palaamaan Moshiin. Mutta kun opas nyt välttämättä halusi minut sinne viedä ja sanoi että matkaa oli enää n.45min jäljellä, suostuin jatkamaan. Kylässä ei ollut varmaankaan hirveästi valkoihoisia käynyt, sen verran innoissaan/hämillään kaikki vauvasta vaariin oli. En ole pitkään aikaan sanonut niin montaa kertaa "Shikamoo" (nuorempi sanoo vanhemmalle tervehdykseksi, sananmukaisesti suunnilleen "olen jalkasi alla") tai "Marahaba" (vanhempi vastaa nuoremmalle, suunnilleen "no hei lapsukaiseni"). Lapsilaumat, juuri koulusta päässeinä, menivät sekaisin kun mzungu (eurooppalainen, valkoihoinen) saapui kylään. Varmaan viisikymmentä lasta juoksi perässämme ja jotkut uskaltautuivat jopa koskettamaan minua. Jotkut huusivat "Good morning madame" (klo.16 iltapäivällä) tai "How are you?" ja kun vastasin ja kysyin samaa heiltä, he eivät tienneet miten vastata. Kyselin kokoajan että oletko nyt ihan varma minne ollaan menossa? Yes, yes, trust me. Just. Yhtäkkiä hiekkatietä pitkin tuli mopo jonka kyydissä nuorempi ja vanhempi herra. Kävi ilmi että he olivat Aboun setä ja serkku. He sanoivat nauraen että sinne kestää ainakin 3h pyörällä, kun opas kyseli taas tietä. Noniin, eiköhän käännytä kotiinpäin. Herrat kertoivat hyvästä oikotiestä Moshiin ja tässä vaiheessa olisin antanut vaikka mitä siitä tiedosta! Asante sana! Tiesinhän minä tuon oikotien, Abou tokaisi. Äääh! Eli oltaisiin voitu pyöräillä puolet vähemmän jo tänne tullessa. No, ei tehtyä tekemättömäksi saa, eli jatketaan matkaa.

Ilta-päivän aurinko oli kaunis ja kohta Kilimanjarokin alkoi pilkottaa pilvipeitteen välistä. Taivas oli sininen paria pilvenhattaraa lukuunottamatta, tasangot vihreät ja ruohon, puiden ja kivien välistä näkyi punaista savimaata. Kaunista! En voinut muuta kuin hymyillä vaikka koko kroppaan kolotti. Ehkä vain tämä yksi lyhyt hetki oli koko tämän säädön arvoinen. Pyöräiltiin punaisenruskeaa pientä polkua pitkin keskellä pieniä peltoja, pihoja ja talonhökötyksiä. Välistä joku huusi tervehdyksen ja lapset huutelivat peräämme. Välistä en voinut muuta tehdä kuin ihailla edessäni yhä enemmän paljastuvaa Kilimanjaron korkeinta huippua, Uhuru Peak:a 5896 metrin korkeudessa. Sitten eteeni osui silta. Pitkä metallista tehty silta, kuohuavan kosken yläpuolella ja sen päällä muutama puupölkky. Ai että tuosta menen pörällä? Talutin pyörää 5 cm levyistä puomia pitkin. Välillä pyörä romahti alemmas ja minä tasapainoittelin pölkkyjen päällä. Ok, aloitetaan alusta. Takana kulkeva koulupoika näki tuskani ja auttoi minua pitämään pyörää raiteellaan ja minä pystyin etenemään nopeammin. Lopulta olin ylittänyt sillan. Sitten edessäni oli toinen haaste; koko "tie" oli pelkkää hylättyä junaraidetta. Raiteden molemmin puolin oli alle puolen metrin levyinen kaistale täynnä nyrkin kokoisia teräviä kiviä. Niitä pitkin (vaihdeltiin aina kun huomattiin että toisella puolella oli enemmän tilaa) yritettiin sitten pyöräillä. Ei mennyt kauaakaan ennen kun huomasin että eturenkaani oli litteä kuin pannukakku. Pysähdyttiin pumppaamaan, jatkettiin, juu ei, litteä taas. Meinasin tirauttaa pari kyyneltä, samaan aikaan piti pidätellä hysteeristä naurukohtausta. Tässä vaiheessa vesikin loppui. Mikä farssi koko reissu! Ihme kyllä, oppaani osasi irroittaa sisäkumin ja paikkailla reikiä (niitä oli siis enemmän kuin yksi) ja parinkymmenen minuutin kuluttua pyöräni oli kuin uusi. Nyt alkoi jo olla kiire jos haluttiin olla perillä ennen auringonlaskua. Mutta istuimessa kiinni olevat vartalonosani olivat antamassa periksi. Joka polkaisulla sattui. Vaikka oli kiire, Kili näytti nyt niin upealta että oli taas pakko pysähtyä sitä kuvaamaan. Kamera reppuun ja matkaan taas. Olin kuin pikku lapsi kun kysyin taukoamatta "are we there soon?". Tiesin että Moshi townista pyörät piti vielä viedä miehelle joka asui townista vielä eteenpäin. Sanoin jo hyvissä ajoin että minun matkani loppuu tasan kämpillä ja että opas saa soittaa jonkun kaverin pyöräilemään minun menopelini maaliin. Olin kuin janoinen aavikonmatkaaja joka näkee keitaansa kun näin Kilimanjaro Backpackers Hotellin kyltin horisontissa. Eihän siinä kestänyt kuin 6 tuntia! Nyt varmaan ainakin Toma ja pappa kauhistelee tyhmyyttäni mutta tässä vaiheessa ei voinut vähempää kiinnostaa oliko tyyppi luotettava tai ei (luotin vain vaistooni), mutta annoin hänen vastuulleen siis molemmat pyörät (jotka hukkuessaan oli 500$/pyörä minun tililtäni) ja passini (joka oli panttina). Sovittiin että tavataan puolen tunnin päästä hotellin ulkopuolella jolloin minä maksaisin oppaalle palkkion ja hän antaisi minulle passini. Ja niinhän se meni. Annoin Aboulle hänen itsensä ehdottaman 15000=7,50€ (joka paikalliseen palkkatasoon nähden on hyvä raha päivän työstä) ja sain passini. Vasta jäkeenpäin rupesin miettimään sitä häslinkiä mikä olisi seurannut passin hukkumista kun on vain reilu viikko lentoon ja ennen sitä maan vaihto.

Kilin juurella Moshissa

Sunnuntai-aamuna istahdin bussiin. Taakse jäi pölyinen, ruuhkainen, meluisa kaaos; Dar es Salaam. Sen ihana ja kauhea ilmapiiri ja sen mahtavat, taitavat, rakastavat, ärsyttävät, vihaiset, onnettomat ja onnelliset ihmiset. Edessä oli pohjoisen viileä ilmasto, vehreät maisemat, vuoret, Kilimanjaro ja Moshi. Darin hyvästeleminen ei ollutkaan niin vaikeaa kuin olin kuvitellut, itse asiassa se oli yllättävän helppoa. Suurin osa tutuista ja ystävistä oli jo jatkanut matkaa tai matkustaneet kotiin. Kämppiksestäni ja minusta ei koskaan tullut mitään sydänystäviä. Oli meillä mukavia ja hauskoja hetkiä mutta oikeastaan oltiin vain kaksi samassa huoneessa asuvaa ihmistä, jotka elivät täysin erillistä elämää. Harmi sinänsä, mutta ei se mitään. Eli melkein koko viikon olin jo valmistellut lähtöä ja melkein odottanut sitä.

Bussimatka kesti yhteensä n.8h ja se meni yllättävän kivuttomasti. Takapenkillä pompin, luin Citizen-lehteä ja torkahdelin. Maisemat olivat mahtavat, Pare-vuoret vasemmalla ja oikealla tasankoa ja vihreää luontoa. Tämä on ehdottomasti bussimatkailun valttikortteja. Moshiin päästyäni majoittauduin Buffalo hotelliin (koska sinne muutkin ovat tulossa asumaan kun tulevat Kililtä ja Darista), yhden hengen huoneeseen ja maksoin siitä huimat 20000tsh=10€/yö. Minikokoinen huoneeni oli kolmannessa kerroksessa eikä henkilökuntakaan ollut mitään maailman ystävällisintä luokkaa, eli tänä aamuna, kahden yön jälkeen, sain tarpeekseni ja vaihdoin Kilimanjaro Backpackers hotelliin. Dormihuoneesta sänky irtosi 5$=3,75€:lla! Olen tällä hetkellä huoneen ainoa asukas ja olen levittänyt kamani sen mukaan ;) Muutenkin koko paikka on kotoisa ja henkilökunta mahtavaa. Yritän ylipuhua muun porukan muuttamaan tänne kans. Tällä hetkellä istun "katto"ravintolassa ja kuuntelen Moshin melua ja juon Serengeti-olutta. Soitin just Caitylle ja olivat Håkonin kanssa päässeet Kilimanjaron huipulle! Tulevat huomenna tänne Moshiin ja silloin vietetään varmaan Caityn synttäreitä (täytti 21v. 21.5. kun oli Kilimanjaron huipulla!) ja hengaillaan pari päivää. Toisen kaverin pitäisi saapua huomenna Darista.

Eilen maanantaina, eli ensimmäisenä päivänä täällä Moshissa leikin turistia ja menin Marangu Village Tourille. Sain tingittyä reissun 60$:sta 30$:iin. "Ryhmässäni" piti olla kaksi muuta tyttöä mutta aamulla kukaan ei ollutkaan menossa ja opaskin oli muuttunut Davidista Abouksi. Ei haitannut, Abou osoittautui huippuoppaaksi. Hintaan kuuluva kuljetus osoittautui ahtaaksi perus daladala-kyydiksi Marangun kylään ja siitä taxidala (eli henkilöauto jossa 6 henkeä + kuski + ja avoimessa takapaksissa istuva/roikkuva henkilö) Kilimanjaron Marangu Gate:lle. Katselin kiipeilijöitä ja taas iski pikku halu kiivetä itsekkin, mutten viitsi riskeerata. Joka vuosi Kilille kuolee n.20 henkeä, suurin osa turisteja (jotka eivät ole kertoneet/ota tosissaan varoituksia kiivetä jos on kehko- tai sydänvika esim. Astma, tai vuoristosairauteen) mutta myös oppaitaja ja kantajia (porters). Kantajien kortit tässä pelissä eivät todellakaan ole mitkään hyvät. Palkka on surkea, vaikka työ on fyysisesti epäinhimillistä ja kantajat (ja oppaatkin) elävätkin suurilta osin tippien varassa. Kantajat saavat kantaa korkeintaan 20kg (jotka punnitaan portilla) mutta usein he kantavat reilusti yli, kun turistit ja oppaat antavat kantaumuksiaan heidän kannettavakseen. Kipeänä (esim.kurkku kipeänä) ei saa kiivetä, mutta kun on perhe elätettävänä ja ruokittavana ei ole paljon vaihtoehtoja. Abou kertoi tarinoita joissa kantajat kirjaimellisesti itkivät tuskasta vuorella. Kauheaa! Mutta kun turistit haluavat kiivetä mahdollisimman halvalla ei kantajille kovin isoa kakkupalaa jää.

Aboun unelma on keräta rahaa kasaan ajokorttia varten (n.100€), että voisi tehdä autosafareja ja muita koulutustaan (turistiopas) vastaavia töitä ja voisi lopettaa Kili-kiipeilyt. Sesonkiaikaan Abou kiipeää Kilin 2-3krt/kk. Yksi retki kestää vähintään n.5 päivää ja se on fyysisesti ja henkisesti erittäin rankka ja vie monta päivää palautua joka kerran jälkeen. Eli laske siitä monta lepopäivää herra saa. Hänen työnsä on tukea, tsempata ja jopa kantaa asiakkaitaan jotka ovat kuolemanväsyneitä vaikka hän itse olisi kuinka uupunut. Hän kehuikin että jokainen hänen asiakkaistaan oli kiivennyt ylös asti, eikä keskeyttänyt.

Koska nyt on low-season ei Aboulla ole yhtään duunikeikkaa tiedossa pitkään aikaan ja rahat ovat ymmärrettävästi vähissä. Sovittiin siis pari keikkaa tälle viikolle; huomenna mennään pyöräilemään lähiympäristöön ja loppuviikosta tehdään yhden päivän vaellus-retki Kilillä. Näin, ilman välikäsiä, minä maksan vähemmän ja Abou saa enemmän. Ja minä toteutan unelmaan aktiivi-viikosta :) ajattelin myös ehkä mennä uimaan (yhdessä hotlassa on 25m allas) ja jopa aamu-lenkille joku aamu. Pakko näitä ugali-lanteita on vähän yrittää sulatella ennen kotiinpaluuta!

Mutta ok, takaisin Village Touriin; Aboun lisäksi "ryhmäämme" liittyi Aboun opiskelukaveri Bruno joka kuuluu Chagga-heimoon. Hän näytti meille omaa kotipiiriään ja vei meidät läheisille vesiputouksille. Luonto oli mahtavaa ja muistutti välistä ihan Suomen luontoa (paria kasvia lukuunottamatta!) puroineen, kivineen, kumpuineen ja "havu"puineen. Pojat keräsi meille guava-hedelmiä puista ja niitä mutusteltiin metsän tiheikössä samalla kun tallusteltiin eteenpäin. Sitten oli vuorossa tunnelit (Caves) joita Chagga-heimo käytti Chaggan ja Maasaiden välisissä sodissa joskus 1800-luvun puolessa välissä. Tunnelit löydettiin kuulemma vasta 2000-luvun alussa. Tunneliverkosto kattaa koko alueen kylät ja niissä on eri osia esim. Keittiöitä, lasten piilopaikkoja (jonka kulkuväylä on niin ahdas ettei aikuinen ihminen sitä läpäise) ja sotilaitten oleskelu- ja lepotiloja ja vartijoiden piilopaikkoja joista voivat hyökätä tunkeilijoiden kimppuun. Tunnelit olivat ahtaita, matalia, pimeitä ja kosteita. Tuli ihan lapsenmielinen seikkailijafiilis kun siellä maan alaisissa tunneleissa ryömi ja rymysi.

Ja taas jatkettiin kylien läpi kävellen seuraavalle vesiputoukselle. Reitti alas putoukselle oli kuin liukas, kivinen ja jyrkkä esterata eikä todellakaan mikään vanhempi tai huonojalkaisempi henkilö olisi siitä voinut laskeutua alas siitä. Kun huomautin asiasta, Bruno sanoi että "no problem i can handle old people" :D

Matkan varrella pojat näyttivät minulle kaiken maailman eri hedelmäpuita, kukkia ja kahvipensaita yms. Hauskin oli Chagga-heimon suosima ruokakasvi nimeltä stone-potatoe. Puussa kasvava vihannes maistuu kuulemma perunalta mutta näyttää ihan kiven lohkareelta. Ja harmaan kuoren alla se on kirkkaanvihreä! Lopulta klo.16 oltiin takaisin Marangun kylässä nälkäisinä ja väsyneinä. Syötiin paikallista ruokaa, pyörähdettiin torilla ja otettiin dala takaisin Moshiin (Himo-nimisen kylän kautta!). Illalla huomasin varpaissani rakkuloita, eli ainakin olin tehnyt jotakin!

Tämä päivä olikin sitten vastakohta eiliselle hikoilulle. Aamuisen muuton lisäksi olen periaatteessa vain istunut eri kahviloissa, lukenut, kirjoittanut, ollut koneella ja pyörinyt hetken marketilla. Ihanan kiireetöntä ja rentoa. Olen tyytyväinen päätökseeni tulla Moshiin ja olla täällä ainakin viikon ilman sen kummempaa reissaamista. Luulen että reissaaminen paikasta toiseen sillä ajatuksella että haluaa nähdä KAIKEN, antaa paljon vähemmän kuin rauhassa yhdessä paikassa oleskelu. Täältä on helppo tehdä päiväretkiä sinne sun tänne ja itse kaupunkikin on oikein mukava ja rento. Täällä ei ole läheskään yhtä paljon turisti-hustlingiä kuin esim. Arushassa ja kun joku kysyy jos haluaa taxia/safaria/kiliä/kangaa ja sanoo ei kiitos, he sanovat "sawa, hakuna matata dada", eivätkä jatka jankkaamista. Olen nyt jo kotiutunut tänne hyvin ja vietän mieluusti viimeisiä päiviäni Tansaniassa juuri täällä.

viimeisiä viedään

Nyt on päivämäärä selvänä! Perjantaina 1.6. pamahdan Suomeen. Miten voi päivämäärän saaminen helpottaa oloa noin paljon? Olin yhtä hymyä tämän asian selvittyä :) vaikka kyseinen päivä (viime maanantai) ei todellakaan ollut minkään hymyn arvoinen päivä. Ajateltiin Marjan ja Heidin kanssa hoidella vähän asioita Marjan viimeisen päivän kunniaksi. Piti Mama Kaayalle viedä yksi paperi allekirjoitettavaksi ja kysyä 40$ caution moneysta, jonka meidän on määrä saada takaisin kun lähdetään ja palautetaan avain, niinkuin takuuvuokra. Ensinäkin mama tiesi mistä puhuimme (wau!), toiseksi hänellä oli asiaan ratkaisu (toinen wau!). Mama vetää sitten pölyisestä paperikasasta laput meille. Siinä joku 10 kohtaa johon pitää etsiä jonkun tärkeän henkilön allekirjoitus! You gotta be kidding me! No ei siinä muu auttanut kun kääriä hihat ja oikaista varvastossut ja lähteä metsästämään. Vissiin viiteen eri paikkaan kampuksella piti mennä etsimään allekirjoitusta. Jos itse vaan vaikuttaa siltä että tietää mitä tekee, ei kukaan uskalla myöntää ettei ole hajuakaan mitä ja miksi pistää nimensä paperiin. Eli nämä ihmiset allekirjoittivat periaatteessa sen, että me olemme asuneet siivosti kämpissämme (en edes muistanu mun huoneen numeroa, mutta näköjään he tiesivät missä asun. Not.) ja voimme siis saada takuuvuokramme takaisin. Kukaan ei missään vaiheessa tullut katsomaan huonettamme tms. Paperien täyttämisen jälkeen vein ne mama Kaayalle ja eiköhän siitä puuttunut yksi kohta, ja ei muuta kuin sitä metsästämään. Itse asiassa jokaikisenä päivänä tällä viikolla paitsi torstaina kävin maman luona, mutta jollain ihme kaupalla sain 40$ eilen käteeni (ison halin kera!). Kyllä kaikki säätö, hikoilu, ärsytys ja itku joskus palkitaan.

Tiistain fiiliksiä: Istun Hall3:n 6.kerroksen paloporras-tasanteella ja taas sataa. Taivas on tumman harmaa ja vettä tulee kun tuolla ylhäällä joku olisi avannut kaikki hanat. Tälläista tää nyt on ollut melkein viikon. Ei kai täällä enää mitään biitsikelejä tule olemaan. Ajateltiin että sadekausi oli aika iisi kun sen piti maalis-huhtikuussa olla, mutta nythän tämä vasta vaikuttaa alkaneen. No ainakin luonto on vehreää ja kirkkaan vihreää. Tässä minä istuskelen ja mietiskelen elämän menoa. Marja lähti tunti sitten Prosperin Bajajilla kentälle (sai kyytiä taas odotella tunnin, mutta onneksi oli varannut juuri sen tunnin ekstraa, kun Prosper tosiaan aina on myöhässä.) ja ikävä on jo. En kestä ku tää viikko tulee olemaan pelkkiä eroamisia, hyvästelyjä, haleja ja itkua! Marjalla meinas iskeä paniikki pakkaamisesta vaikka se on järjestelmällinen ja oli varmaan puolet vähemmän kamaa kuin minulla. Eli jos tästä jotain haluan oppia: aloita pakkaaminen NYT! Pitää vaan kovalla kädellä karsia: roskiin, lastenkotiin, kämppikselle, Leannalle (se on täällä syksyyn asti) tai mukaan.

Tänään, lauantaina on viimeinen päiväni kampuksella, huoneessani, lastenkodissa ja Darissa. Melkein joka päivä tällä viikolla on pitänyt joku hyvästellä tai tehdä jotain viimeisen kerran.

Tiistaina oli Gaben viimeinen ilta brittipubi George and Dragon:ssa (en ole yli 4kk:n nähnyt noin paljon wazunguja ympärilläni! Tuntui kummalliselta! Ihan kuin ei olisi ollut Darissa ollenkaan vaan nimenomaan jossain Englannissa).

Keskiviikkona oli viimeinen kerta klinikalla ja Capoeirassa. Vaikka verikokeeni on vain pakollinen osa elämääni ja hoidan käynnit rutiinilla, on hoitajista ja henkilökunnasta jo tullut erittäin tuttuja. Sain jopa tarran! :D mutta vähän haikeeta oli. Capoeirassa meinasin kuolla! Näköjään jos joku on lähdössä ja viimeisen kerran on capoeirailemassa, kaikki "pelaa" sinua vastaan. Yleensä ringin sisällä ollaan kahden vastustajan kanssa (yksi kerrallaan siis) ennen kuin sinut päästetään huilaamaan (joku ottaa aina sen henkilön paikan joka on ollut pisimpään sisällä). Mutta minua ei päästettykkään huilaamaan vaan ottelin varmaan ainakin 6 ihmisen kanssa ennen kuin luovutin väsymykselle. Oli surullista sanoa kaikille hyvästi, mutta oli ilo löytää tämä laji (jota varmasti jatkan Suomessa) ja treenata huipputyyppien kanssa (Sassekin tietää!).

Torstaina päästiin biitsille! Nyt ei ole pariin päivään satanut ja saatiin ihan aurinkoakin. Suurin osa tyypeistä paloi, mutta ehkä se oli sen arvoista? Viimeisiä viedään!

Eilen, perjantaina sanoin hyvästit Bridgetille ja Emilylle ja olin vihoviimeisen kerran Addis in Darissa (etiopialainen ravintola, NAM!). Hain myös valmiit vaatteeni fundilta, olivat hienot! Sanoin Baadaye (=myöhemmin) niinkuin yleensä kun lähdettiin ja Leanna kysyi really? Okay, okay Kwaheri :( en pidä hyvästeistä. Mielummin sanon näkemiin kuin hyvästi.

Pari päivää olen jo pakkaillut pikkuhiljaa, mutta nyt olisi toiminnan aika. Nyt loppui tavaroiden siirteleminen kasasta kasaan ja alkaa ihan oikea pakkaaminen. Eilen annoin jo ruokatarvikkeita ja kosmetiikkaa Leannalle, tänään vien suurimman osan tavaroistani lastenkotiin (tyyny, lakanat, pyyhkeet, hyttysverkko, ämpäri, vaatteita, kuppi, kulho yms.). Otan vain tarpeellisen mukaani ja kaiken mitä olen täältä ostanut jota haluan kotiin. Olen kyllä yllättänyt itseni karsimistaidoillani. Nyt kun tietää ettei ole Tomaa kantamassa jos tulee väsy, vaan pitää itse kantaa kaiken, niin en halua yhtään ylimääräistä painoa.

Kohta olen lähdössä viimeiselle caf-lounaalle, sitten viimeinen campus-suihku (toiv. tulee vettä!), sitten viimeinen kerta lastenkotiin ja viimeinen yö tässä huoneessa. Aamulla on aikainen herätys lun bussi Moshiin lähtee Ubungosta klo.8. Tää tuntuu niiiiiin ihmeelliselle. Tosi kauheeta, surullista, haikeeta ja vaikeeta, samalla ihanaa, jännittävää ja helppoa.

lastenkoti joka vei sydämeni

Watoto Wetu tarkoittaa "Meidän lapsemme". Latenkodissa asuu 75 lasta ja tärkein tavoite on, että kaikki lapset saisivat koulutuksen. Ja tällä tarkoitetaan koulutusta niin pitkälle kun nuori haluaa ja pystyy etenemään. Monet opiskelevat jo yliopistoissa ja jotkut valmistuvat tänä keväänä. WWT:ssä asuu lapsia, nuoria ja aikuisia. Nuorimmat ovat 4-vuotiaita ja vanhimmat 25-vuotiaita.

Koko paikka pyörii vapaaehtoisten voimin. Ja kun sanon vapaaehtoisten voimin, tarkoitan että nämä ihmiset ovat paikallisia, hyviä, fiksuja ihmisiä joilla usein ei ole muuta työtä kuin tämä vapaaehtoistyö josta eivät saa palkkaa, paitsi silloin tällöin bussilipun hinnan. Siihen tarvitaan suuri sydän ja aito välittämisen tunne.

Paikan perustaja, Evance Tegete, joka itse omaa suhteettoman rankan lapsuuden, antaa usein omasta taskustaan jos tulee yllättävä meno (ja niitähän tulee kokoajan kun on lapsia, esim: silmälasit, uudet kengät rikkoutuneiden tilalle, lääkkeitä tai muu odottamaton kulu) ja ihan normaalikuluihin esim lasten koulumaksut, mutta kun lahjoitukset eivät riitä on jostain revittävä. Ja voin kertoa ettei Evance ajele täällä kaduilla millään Mersulla (omien sanojensa mukaan hän ei omista edes pyörää! Ja siihen omaan tyyliinsä makeat naurut päälle :D).

Arvostan näitä ihmisiä niin paljon etten voi sanoin kuvata. Lastenkoti pyörii lahjoitusten avulla, eikä saa mitään apuja valtiolta (vaikka valtio kyllä usein iloisesti "dumppaa" lapsia keskukseen!).

Jos SINUA kiinnostaa olla mukana tukemassa jotain mahtavaa ja haluat olla varma ettei rahasi mene jonkun ison pampun taskuun, lahjoita WWT:lle joka toimii paikallisten pyörittämänä, paikallisten ehdoilla. Jos lahjoitat esim 4€ ja haluat että sillä ostetaan 100 päärynää (harvoin on varaa ostaa hedelmiä. Ruokavalio koostuu usein vain ugalista ja pavuista (joka tyttöjen tekemänä kylläkin on hyvää!)), voin itse mennä torille ne ostamaan jos lahjoitat tämän viikon sisään (sen ajan tulen enää Darissa olemaan). Jos luotat sanoihini, lahjoitat vaikken minä olisikaan enää täällä.

Helpoiten ja taloudellisesti kannattavimmin (koska kenelläkään tuskin on Tansanialaista pankkitiliä) tämä tapahtuu laittamalla haluamanne summan Ålandsbanken-tililleni 660100-3180783 ja minä nostan rahat seinästä Tansanian shillinkeinä ja lahjoitan keskukselle nyt lauantaina 19.5. (joka tulee olemaan viimeinen päiväni WWT:ssä). Pistäkää mailia (lindaremy@hotmail.com) kun olette laittaneet rahat tililleni ja kertokaa kuinka paljon ja miten haluatte että rahat käytetään (esim. Koulumaksut, hedelmiä yms.) tai jos rahoja saa käyttää siellä missä eniten tarvitaan. Näin tiedän että vaikken olisi rahoja saanut lauantaihin mennessä tilille voin ottaa omista lainaksi. Saatte kaikki kuitit lahjoituksestanne kun palaan Suomeen.

Ihanaa kevättä ja kesän alkua sinne rakkaat. Kohta nähdään :)

Terveisin,

dada Linda (=sisko Linda niinkuin minua täällä kutsutaan)

p.s. Lukekaa oheisesta linkistä lisää lastenkodista! http://watoto.thomasriis.dk/wwt/

Päivitys

Nyt ei enää ole yhtään tekosyytä olla kirjoittamatta. Viimeinen tentti oli eilen ja viimeinen puutyö palautettu arvostelua varten. Tällä hetkellä istun Mbudya-nimisen saaren rannalla, bambumajan varjossa, kuuntelen tuulta ja merta. Ympäristö on harmooninen mutta ajatukset sekaisin. Sain just tietää ettei Toma voi matkustaa tänne. Aina ei elämä mene niinkuin suunnittelee. Olin jättänyt kaikki isoimmat matkat meidän yhteistä reissua varten. Nyt sellaista ei ainakaan tänä keväänä tule olemaan ja kaikki suunnitelmat menevät uusiksi. Ehkä se pitää paikkansa ettei elämää pitäisi liiaksi suunnitella. Alunperin paluulento oli 11.6., sitten se siirrettiin 4.7. kun Toma oli tulossa ja nyt ei mitään hajua. Tuntuu siltä että minua tarvittaisiin muualla enemmän ja että reissata ehtii myöhemminkin. Sitäpaitsi tuntuu itsekkäältä olla täällä vaan enkä varmaan edes osaa nauttia tarpeeksi täälläolosta ja reissaamisesta, että se olisi loppuun asti jäämisen arvoista. Iskee vaan pakokauhu kun oli ajatellut että aikaa on vielä 1,5kk jäljellä ja Dariin palaa lyhyiden reissujen jälkeen kokoajan uudestaan kunnes pari viikkoa ennen lähtöä hakee kaikki kamat pois. Nyt voi olla että olen jo viikon päästä hyvästellyt Darin ja se tuntuu pelottavalta. Dari ei ole mikään lempikaupunkini tai -paikkani maailmassa, mutta se on ollut koti viimeiset 4 kuukautta. Vaikeinta tulee olemaan viimeisen kerran poislähtö lastenkodista. Siellä olen tutustunut niin hyviin tyyppeihin, sekä henilökuntaan että lapsiin ja nuoriin ketä siellä asuu, että varmasti tulee ikävä.

No, tän blogitekstin ei nyt ollut tarkoitus olla mikään jäähyväiskirjoitus vaan ihan updateaus kaikesta mitä olen jättänyt kirjoittamatta näinä viikkoina. Eli ensinnäkin, Sasse oli täällä vieraanani 18.-27.4. ja se oli täydellistä! (näin pitkälle pääsin perjantaina, olen niiiiin saamaton!)

Eli nyt tänään, sunnuntaina, äitienpäivänä (pusuja kaikille mamoille!), on edelleen yhtä sekavat fiilikset. Mutta Sasse, ai että oli ihana saada joku kotoota tänne näkemään ja kokemaan tätä kaaosta <3 meillä oli kivaa Zanzibarilla, lastenkodissa, biitseillä ja Surveyssä ja missäs kaikkialla sitä nyt oltiinkaan. Joka tapauksessa oli tosi rankkaa ja stressaavaa ja jouduttiin syömään paljon (PALJON ja kokoajan!) että jaksettiin. Olen kyllä aina sen tiennyt mutta nyt sen vasta tajuaa miten tärkeitä ystävät on. Täälläkin ystävystyy ihmisiin mutta omia tyttöjä on ikävä. Omia sekopäisiä, parhaita, kauniita, rakastettavia pimuja. Tiedätte kyllä kaikki ketä ootte <3

Loppuun pari hauskaa (disturbing!) juttua:

1. Monet pikipiki(=moottoripyörätaksi)-kuskit käyttävät toppatakkeja. Ei kylmyyden takia vaan suojana. Näin tässä yksi päivä isän joka ajoi mopoa pikku poika kyydissään. Isällä jonkinsortin kypärä ja toppatakki, lapsella pelastusliivi.
2. Lastenkodissa opetin siis Life Skills:ä, teemana Alkoholi ja huumeet. Minulla on tulkki joka yleensä ottaa ohjat käsiinsä kun joku esittää kysymyksen ja rupeaa siihen vastailemaan. Sitten kun tunnistan sanoja sieltä täältä ja huomaan tämän taas tapahtuneen, kysyn että mistäs sitä nyt puhutaan, voi vastaus olla esimerkiksi seuraavanlainen: "Hän kysyi että onko vaarallisempaa juoda 4cl väkeviä kuin 0,33l oluen. Ja minä tässä vastailen että tottakai on". Äääääh! Oikeasti? Jos joku kysyy jotain tulkkaa se minulle ja minä vastaan parhaan kykyni mukaan. "Itseasiassa niissä molemmissa on täysin sama määrä puhdasta alkoholia". Sitten tuli ilmi että Tansaniassa ohjeistetaan ihmisiä jotka luovuttavat verta juomaan alkoholia verenluovutuksen jälkeen! MITÄ?! Kerroin heille että Suomessa ei saa juoda ennen, eikä todellakaan suositella jälkeenpäinkään ottamaan kuppiin. Eli ei ollut vastausta kysymykseen miksi? Onneksi tulkillani oli pitkä ja luultavasti pelkkään faktatietoon pohjautuva vastaus tähänkin kysymykseen...
3. En tiedä olenko ennen maininnut mutta täällä jos myyjällä ei ole vaihtorahaa se on näköjään asiakkaan ongelma. Varsinkin pikkukiskoilla ja kadulla ei myyjillä ole koskaan vaihtorahaa. Ja yleensä jos itsellä ei ole tasarahaa tai pientä, jää aina hieman miinukselle (n.100tsh=n.0,05€) mutta kuitenkin. Se on periaatteesta. Miksi minun asiakkaana pitäisi jäädä miinukselle? Joko otat minulta 100tsh liikaa tai minä saan 100tsh liian paljon. Aina asiakkaalle sanotaan että hae huomenna. Eihän sitä koskaan tule haettua. Tätä tapahtuu siis myös isoissa kaupoissa. Täällä asiakaspalvelu on sitä että myyjä laahustaa luoksesi sellainen ilme naamalla että mitä sä täällä teet?! Toisaalta asiakaspalvelu voi myös olla sitä että ottaa mani-&pedikyyrin 6€:lla ja saa hierontaa, skrubbausta, rasvausta ja sateensuojaa. Lopuksi vielä autetaan kengät jalkaan ja pyydetään vaimoksi.
4. Kaikilla on joku Bajaj-kuski kenellä soittaa kun tietää tarvitsevansa kyytiä esim. Lentokentälle. Tämä on hyvä systeemi siitä syystä että tietää että saa reilun kantis-hinnan ja tutun kuskin. Tämä on huono systeemi sen takia ettei kuski koskaan tule siihen aikaan tai sinne minne hänet pyysit. Eniten täälläoloni aikana minua ärsyttää odottaa sovittuja kyytejä. Toiseksi eniten ärsyttää ruuan odottaminen nälkäisenä. On mulla rankkaa...
5. Menin fundille(=räätäli) teettämään housut, mekon ja verhot. Aloitin vaikeimmista ja selitin housut ja mekon fundille, ilman ongelmia. Lopuksi verhot. Ensinnäkin ei osattu Leannan kanssa swahilin sanaa verhoille joten yritin selittää että tässä tämä ikkuna ja siihen eteen tulee tällaiset (näytin kankaalla ikkunaa vasten ja piirsin paperille). Ei ymmärtänyt. "Niiden pitää olla 243cm pitkät" "OK, tässä on yksi metri" sanoo räätäli tuumapuoli ylöspäin. Käännän ja näen että se vastaa 102cm. "Ei tuo ole 1m se on 1,02m" Räätäli katsoo minua erittäin hämmentyneenä. Jatketaan. Räätäli mittaa kaksi metriä. Sanon että pitäisi olla 2,43m. "Oletko varma? Se on erittäin pitkä". "Ööö niin on. Suomessa, Espoossa, Olarissa missä asun, olohuoneeni verhon mitta on 2,43m" Erittäin hämmentynyt ilme. Tätä edestakaisin vänkäämistä jatkuu noin 5 minuuttia, jonka päätteeksi sanon että ehkä kysyn isoäidiltäni. Räätäli sanoo hymyssä suin että tuo tekee minut onnelliseksi ja sinut onnelliseksi :D everybody wins! En saanut koskaan tietää mikä siinä oli niin vaikeaa.

Zanzibar osa 2: pelottavia turistikyliä vs. rastakulttuuri

Vajaa viikko Zanzibarilla. Oli taas mahtavaa.
Ensinnäkin saatiin taas laivaliput residenttihintaan vaikkei ole permittiä. Kaiken kukkuraksi meidät ohjattiin 1. luokkaan vaikka ei todellakaan oltu siitä maksettu. No mikäs siinä. Täällä aina oletetaan ettei valkoisille tai länkkäreille kelpaa mikään paikallinen esim. ruoka katukeittiöstä kärpästen keskellä, halvin, rumin ja likaisin huone guesthousissa tai bussi- tai laivamatka tavallisten kuolevasten joukossa. Sitähän me juuri haluamme. Ei me olla tultu tänne minkään luksuksen perässä vaan halutaan nimenomaan elää niinkuin paikalliset, ihan tavalliset ihmiset. Toisaalta vahvistettiin taas oletusta kun mentiin VIP-luokkaan...
Stone Town, ihana Stone Town. Flamingo guesthousen tutut naamat, jopa sama huone, samat labyrinttikadut (joilla edelleenkin eksyn!), Livingstoneen Mojitolle ja auringonlaskua "kattomaan" (näyn pilaa tietenkin 5 turistia järkkärit kourassa), Forodhani Gardensiin katuruokailemaan (tuorepuristettua sokeriruokoa mausteena inkivääri ja lime, tulisenmakea maailmanparas mangokeitto ja Zanzibar pizzaa), kuljeskelua kujilla mopoja ja pyöriä väistellen. Flamingon katolle, tähdet, kuu ja Eiffeltorni (pikkusen pienempi kun se oikea seisoo jonkun katolla kaikessa rauhassa). Kaikki on niin tuttua. Tuntuu heti kodilta...
Nungwille biitsielämää viettämään. Avautuminen päiväkirjasta: "Nungwi on ollut todellinen sekoitus pelottavia turistirysä "kyliä" jotka ei ollenkaan peilaa paikan oikeaa henkeä ja paikallista chillikulttuuria, jota me luojan kiitos ollaan oltu osana. Täällä porukka ottaa kyllä elämän niin rennosti (usein miten pilven ja alkon avulla tosin). Eilinenkin kului hengaillessa, eka jotain 3h Mogologolossa (mahtavan rastan lodge jossa asuttiin), hyvän ugalin&vegesoossin, tyyppien, skittamusan ja laulun kera. Sit joku 4-5h tos rastabaarissa jonka nimeä en muista enkä jaksa nousta kattomaan, ihanan Kaisan ja kavereitten kanssa. Kendwaan verrattuna tää on lievempi versio italialaisparatiisistä. Jengi lentää suoraan Zanzille, menee tollaseen kylään jossa ne nukkuu, syö, juo ja ottaa aurinkoa, ostaa snorklausmatkoja länkkärilafkoista ja sanoo olleensa Afrikassa. Oon niiiin onnellinen (Jenna! pakko lainaa) että mä oon kokenu edes pienen osan "oikeeta Afrikkaa" eli Tansaniasta ja Zanzibarista murto-osan."

Nyt pakko lähteä Roof Partyyn, huomenna Watoto Wetu-lastenkotiin, kouluhommia ja sit Sasse tulee keskiviikkona!!!!! Ja Toma beibi 19. tai 20.5.!!!!! <3 <3 <3